Satuaamun odotus

salli nukkua – ja hieman valvoakin sudentuiman päälle, kun mietin, kannattaisiko multia levitellä viikonvaihteessa kauttaaltaan suunnitelluille alueille, vaikkei vanhaa nurmipohjaa ollut rikottu kujan reunalta ei ommpusuunkaan alta laisinkaan. Lopulta sanoin keholleni: et voi mitään nyt, et tänään joudakaan, piipahda puutarhurin tykönä viikonvaihteessa ja kysy, kerro huolesi, kiitä tähänastisista.

Nukahdettuani ja jouduttuani heräämään keskenmakeitten unien näpykän soitantoon en enää huoltani tuntenutkaan vaan tahmeaa univajetta. Hitaasti käynnistellen sukeuduimme pihakujalle – jonne kuuluikin takapihalta lapion suhahduksia ja taisipa levitettyä multaakin olla jo näkyvillä ;o

Kipaisimme Pahalammelle – ja kiersimme aikamme ennen paikun tarhavuoroa – neiti-Tiivan vastaanotolla ja jatkohaukuilla jälkeeni, kun kaksi aamuvirkkusta narttua saivat jakaa tarhaa keskenään vuorostaan.

Risto ”Reipas” Rasan kohtauksentaikainen siiliruno päätti sanallisen osuuden viekkaasti

Lastenkirjahuoneessa odoteltiin jo toukkalaisien ja parin muunkin miltei tutunmoisen poikalapsen ja saattajaäidin voimin. Jahka kokosin kaikki tarpeet, kävin tykö ja pyytelin unisuuttani anteeksi, vaikken oiekastaan myöhästynytkään, olivatkin tänään aiempia aamuja aiemmassa kaikki.

Ennätimme valitsemani Neulaspolun loppukesäiset runoset – sekä loppulauluksi iltatähtösen tuikkeen mieleeni palauttaman ”Iltataivas tummenee, päivä mailleen lähti,/ yllä metsän kaukaisen/ syttyy iltatähti”, eikä lapsilla ollut vielä kiirustakaan huovalta pois, kuten viimeksi useammalla.

Pikkuiset, kiharatukkaiset veljekset, jotka jäivät satuhuovan ulkopuolelle mutta kuuntelivat ja katsoa tapittivat kertojaa silmiin intensiivisimmin, saivat askarrella satukortit tällä kertaa. Syystähtöstarroja jaossa kaikille pienille kuuntelijoille.

Hyvä satunti, kiva päätöspuuhas. Aika pakata tarpeet, kirjata muistisanat toteutuneista ja tervehtää vielä tätsyjä – etenkin Minttua, jota en ollut vielä syyskesällä tavannutkaan. Sekä kirjastonsetää, joka paikkasi kirjastonhoitajaystäväistämme – eilen itsensä telonutta, tänään tutkimuksissa. Kunpa ei mitään vakavaa, saati korvaamatonta olisi tapahtunut!

S-postissa tuikeita: muistutuksia kirjastojen emoille sadunkertojan valmiuksistani – sekä positiivisia vastineita runoyhdistyksen emoselta, taitelijaseuran sihteeriltä vastaavasti. Kannuksia runoyhditykseltä, kehittäviä ehdotuksia puolin, toisinkin.

Jo löytyi Beckerin kiintiestökin yksityisen välittäjän myyntigalleriasta – monine kuvineen ja tietoineen, pohjapiirroskuvineenkin. Löytyipä vielä viehättävin rintamamiestalo pohjoisempaa, Laukaan laitamilta, keskellä vihertävää puutarhametsämäen nyppylää…

…vaan satutytön ummin huomattuani ja hänen kanssaan syyskesän kuulumisia vaihdettuani en jäänyt tarkkaamaan talotietoja kauaksikaan aikaa. Pitihän jo palailla paikkulaisten tykö.

Aurinkoinen lämmitti niin kivasti, että jäin mielläni hetkeksi hengähtämään tarhan edustan nurmelle ja houkuttelin neitipaikun tykö ja avitin selälleen, jotta tarkkasin kynsiä ja kaivoin tutut leikkurit taskustani. Tuossa tuokiossa saapui emäntäkin – oman tylliveteraanini ryhtyessä nauhaukuin ja nurinoin protestoimaan neidin saamaa jaettua huomiota siinä missä hän jäi taaksen vaikka mitään. Takasien kynnet tulivat varuen tasatuiksi, liki kaikki, ennen kuin diivaneiti päätti ponnistaa jaloileen ja hiippailla allapäin pettyneenä hiekkakasalleen. Lepytyksenä toimivat mininamit – emännältä kauttani annettuina ;o

Kiitos ja näkymisiin taas.

Kontupiha odotti tasoitetuin multakentin vallan fiininä v-i-h-d-o-i-n-k-i-n ❤

Oispas ollut mieluisaa palailla pation huomaan lueskelemaan, mutta tuulenpuuskat kävivät sen verran reimoina, etten raaskinut. Paikunkin tassut huuhtasin ja toin tyllin kontukerrokseen kanssani, jottei sitkisi itseään ja tasaisena lepäävää, kuohkeaa multakerrosta ihan hetsilleen.

Kotokoneella palasin tutkimaan ”itseoppineen rakennusmestarin” M. F. Forseliuksen laatimia, 1903 valmistuneen, sittemmin lääkäriherra Beckerin huvilanomaisen talon sekä pihatuvan piirustuksia sen, mitä melko pienistä kuvista saatoin diagnosoida – tuumaillakseni, utelisuudennälkääni, haaveillakseni – myös pohjoisemmasta maaseututalosta. Satutupa, oiva ja ihanin haaveeni, vaikka:

”Huoleton on hevoton poika!” kaiuttaa sisimpäni visuin ääni.

Illalla tahdoin palata kesken jääneisiin Kokon ja perheensä ja urapolkuparinsa edesottamuksien pariin empimättä. Karungista käsivarren ulottuville eli syvään luoteeseen asti. Lapinkuumetta nostattelevaa etenkin ”kerran partiolainen, aina partiolaiselle”..! Tunturikurmitsan ääntä täytyykin Laulavasta lintukiekosta kuunnella – ja lappalaisien keskuudessa syntynyt saagaromaani Neljän tuulen tie ensi vuonna lukea 😮

Mielenkiintoisia ovat myös alaluvut ”Pessin ja Lucillan” levitys-yrityksistä Englantiin ja Yhdysvaltoihin – sekä naapurimaan antamasta vastaanotosta ruotsinnoksille (2 kpl). Kokolla on ollut monituisia ystäviä ja tuttavia apunaan sekä käsistensä luomisprosessissa että levityksessä, valokuvausmateriaaleista lähtien. Aivan upean kannustavaa, ansaittua ja tarpeellista etenkin noina aikoina ja moisissa vaativissa olosuhteissa!

Saan nikotellen ottaa oppia, karaistua ja: todeta oman elonsa helppouden palkinnon & turmion. ”Yrittänyttä ei laiteta” päättäköön fraasini nyt.