En ollut uskoa, mutta tottahan tuo. Pilvipoutaa aamupäivästä asti ja mieluisaa polkaista ostareille tuikiasioita hoitamaan paikkulaiseni keralla.
Se kirjakauppa, ketjun edustaja josta kirjoittajaystävieni kanssa kesäheinän alussa juttelimme, toivotti yllättäen avajaisuudistuneena tervetulleeksi – niin pienet tenavaiset, vanhukset, koirat kuin suuripäiset sarjiskirjasankaritkin 😀 Kourallinen tasaväkisen kutsuvia opuksia päädyin hylkäämään kirjahyllyjeni pursuilevuuden vuoksi – eivätkä viidesosan huojennukset hinnoissa tehonneet köyhän kirjailijan kukkaron koluamiseksi.
Sijaan – sadunkertojuuteen nojautuen – adoptoin vinkeän ilmeikkään hiirikäsinuken keikkakaverikseni. Sisustuspuodissa fiilistelin syyskangaskuoseja ja muistikirjojen kauneutta – tekstatapa moisiin runojaan käsin… lahjaksi… teoksiksi..!?
Vain puhelimeni kielipäivityksien ja siten muittenkin sovellusten päivitysjonojen ruuhka aiheutti toistaiseksi ylitsepääsemätönä hankausta, kun ei lataustehoa ei rahjetta viipyä enempää langattomalla, tehokkaammalla vyöhykkeellä ollut: pai odotteli jo toista, kohta kolmatta tuntia ulkosalla kytkyssään. Parasta hankkiutua vastaavalle alueelle viikonvaihteessa tai heti perään, mieluiten huoltoliikkeen taitajan pakeille..
Iltapäivän siesta-aika kontupihassa siunattu; talomme ja tonttimme ja naapuritiluksetkin liki tyhjillään. Palasin pai tykö pihapatiolle eväitä jakamaan niin hälle kuin itsellenikin. Fiilistelemään lisää ja rauhoittumaan raikkaammassa – vaikka tuulenpuuskaset ja pilvikolea alkoivatkin kohta tuntua ja…
…jouduin palaamaan takaisin ylös kamarin työpöydän äärelle. Esseeseen kumpusi vielä hiottavaa sanottavaa – niin olellisia, että täytyi oikoa ja täydentää, lähettää uusi luonnosversio toimittajan katsastukseen. Monituiset utelu- ja tarjousviestinikin kaipasivat perään huhuilua, muistuttelua,
mutta saivat vielä odottaa uuden kuunkierron arkiviikon käynnistystä. Vielä, vielä muutaman vuorokauden annan armonaikaa palailla elolaitumilta toimeen, tuumaan.
Sadekuurot kostuttivat tienoota, mutta leuto keli ja ripeys sallivat paikun ulkoilun sillä aikaa kun keskityin ajastaikaan dvd-leffaan eli Gillian Armstrongin 1994 ohjaamaan perhedraamaan Pikku naisia – Little Women, josta ”lukevan & kirjoittavan” henkilön kauneus muistutti ennen Vermeeriä – ts joka johdatti ”Tyttöön lukemassa kirjettä”. Louisa May Alcottin nuortenromaaniin ja siten tämän omaan elämään pohjaava elokuva onkin mitä hersyvintä silmänruokaa kielikorvan kelpo dialogia ohittamatta, niin eläviä luonnenäyttelijättäriä kaikki perheen tyttäret ovat viehättävyyden koheistamina. Sääli, ettei kiekkoni tekstitykseen kuulukaan suomenkielisiä, vaan jouduin katsomaan suoraa alkuperäiskielen tekstituella (harmitellen vajausta hieman vähemmän kuin taannoin).
Voi miten kannustavia ja lohduttavia ovatkaan Susan Saradonin hellällä pieteetillä näyttelemän Marmee-äidin sanat vuoroin kullekin neljästä tytärpersoonastaan, etenkin taitelijatar-Jolle!
kuvaajan 